Olemme saaneet asua kokonaisen vuoden tässä kauniissa, puiden ympäröimässä talossa. Yksi omenapuista on mielestäni aivan ylitse muiden; sen koko, sen mittasuhteet, rungon paksuus ja omenien maku ovat omaa luokkaansa. Talon papereiden mukaan se on istutettu vuonna 1952 ja lajike on kaneli. Sen leikkausta oli laiminlyöty 10 vuoden ajan ja jouduimme tekemään aika radikaalin saksimisen maaliskuussa.

Kauhia kasa oksia, arvelimme että kuoleekohan puu. Kevät näytti, että toisin kävi.

Katsokaa tätä omenien määrää! Puun oksat aivan notkuivat.

Aivan varovaisenkin arvion mukaan omenoita tuli 10 banaanilaatikollista.

Kiitoksia, kaunis puu. Lepää vain yksi välivuosi, jos haluat.

Kaverikoiratapaamisessa tapahtunutta:
Meillä oli vanhuksien taputeltavina kolme koiraa. Yhtäkkiä oviaukon ohi käveli joku aivan tuntematon ihminen koiransa kanssa varmaankin matkalla tervehtimään jotakuta asukasta. Ja tämähän ei kyllä Jutulle sovi! Eräs vanhuksista oli juuri rapsuttamassa Juttua niin, että hänen kätensä olivat Jutun kylkien kummallakin puolella. Juttu haukkui vierasta koiraa kumeasti ja vanhus alkoi nauraa hekottaa, koska hänestä oli ihmeellistä, miten koiran haukkuminen tuntui oikein käsissä värähtelynä. Tätä ilmiötä oli pakko demota myös toisen vanhuksen kohdalla. Ihmeellistä, kuinka jostain omituisen pienestä asiasta voi olla iloa ja se voi olla erikoinen elämys.

Tällainenkin keskustelu käytiin:

-mikä tän nimi on?
-Juttu
-onks se sun aivan ikioma?
-on joo
-aijaa, onks se kuusi vuotta?
-no kuule ei, Sylvi tuossa vieressä on kuusi vuotta, mutta Juttu täyttää talvella jo yksitoista eli se on jo vanha
-oleksä koskaan ajatellut, kun tämän otit, että sun täytyy joskus luopua siitä? Meinaan, kun se näyttää olevan sulle niin tärkeä.
-niin, kyllä mä sen tiedostin jo sen ottaessani...koiran elämä on niin lyhyt.

Ritva