On talvi ja jälkitreenit on tauolla. Ollaan Nassen kanssa uskollisesti kerran kaksi viikossa käyty Kisakallion maastoissa lenkkeilemässä. Noin kahden tunnin reissuja riippuen siitä paljonko ollaan eksytty, no vähemmän mutta ympyrääkin on hetken matkaa kyllä välillä pyöritty.

Lunta on mutta vastaantulijoita ei, alkutalvesta vielä bongattiin joku suunnistajakin menossa kuin hirvi hangessa. Viimeisen kuukauden aikana vastaan ei ole tullut muuta kuin lunta ja hiljaisuus, sen minkä nyt läähätykseltäni olen aistinut.

Tänään pidin vapaapäivän ja otin myös Jutun ja kameran mukaan. Lenkillä on päämääränä ja kääntöpisteenä usein ollut tuttu kallioinen kukkula, yhtä sivua ylös ja toista sitten alas. Tänään olevinaan kevyempi kierros Jutun kunniaksi kukkulan ympäri ilman tämän meidän oman pikku Mount Blancin liputusta.

Kisakallion luontopolkuja pidetään kiitettävästi auki, meidän reittimme kulkee luontopolkujen ulkopuolella, mitä saa itse tallattua ja Nasse puskettua läpi.

Nasse haluaa aina mennä edessä, mutta viime viikonloppuna loppui jo Nassenkin menemisen ulottuvuudet kukkulamme huipulla. Lunta kai siinä n. 70 senttiä, Nasse hyytyi ja katseli taakseen että ei oo totta. Ukko sai puskea läpi ja Nasse seurasi kerrankin hetken perästä ilman eri komentoa.

Alaspäin mentäessä on käynyt pari kertaa niin, että olen saanut mönkiä takaisin hikeä sylkien ylös, kun Nasse onkin vetänyt liinat kiinni ja ilmoittanut, ettei hän hyväksy tätä alasmenokohtaa. No ne kohdat, mistä on sitten porukalla menty alas, on olleet kyllä about yhtä jyrkkiä, mutta kesältä tutumpia Nasselle. Nassen tervepäisyyden huomaa tuolloin hyvin, se ei ota turhia riskejä koipiensa kanssa.

Tämänpäiväisesä reitissäkin riitti haastetta meille kaikille. Ja Juttu tuli urheasti perässä turhia piippailematta. Jukka.

.