...niin vastuu on kuuntelijalla. Ja näin on myös, kun savolainen kirjoittaa. Onneksi puolet minusta on karjalaista alkuperää, joten blogitekeleeni ovat ainakin puoliksi uskottavia ;)

Suunnittelemme kasikymppisen isäni kanssa matkaa hänen kotiseudulleen Ruskealaan ensi kesäkuussa. Olemme käyneet rajan takana useasti ennenkin, mutta isän kiehtovat muistot ja tarinat vetävät minua sinne aina uudestaan. Sodan kauheudet ja evakkoajan karuus tulevat tarinoissa todeksi. Isälläni on aivan käsittämätön muisti ja hän on elävä tietoarkisto monelle muullekin Karjalan kävijälle. Ajaessamme mutkaisia hiekkateitä pitkin minä näen puskaa vasemmalla ja oikealla. Hän taas näkee pellot, metsäsaarekkeet ja talot sellaisina, kun ne olivat ennen sotia. Ja ihme kyllä, aivan kuin ne piirtyisivät esiin minullekin vähitellen. Mutta parhaat mielikuvathan säilyvät valokuvissa.

Tässä yksi lempivalokuvistani, oikeanpuoleinen herra on isäni isä Matti, mies jota en koskaan ole tavannut. Hänessä on mielestäni ripaus villiä länttä.

Tämä kookas rakennus on ollut Suikassa, Ruskealan pitäjässä. Siinä on oma pääty Matille ja hänen veljelleen. Tosin veljekset eivät kauaa samaan taloon mahtuneet.

Sitten kuvaan on ilmestynyt nuori nainen ylhäälle keskelle, mummini Arla. hän oli minulle ja siskoilleni supertärkeä ihminen, joka äidin kanssa hoiti meitä pienenä. Kuvassa ovat myös isäni ja hänen kaksoissiskonsa taaperoina.

Viimeinen kuva on välirauhan ajalta Miihkeestä, siinä on koko sitkeä pieni perhe. Saunarakennus takana toimi väliaikaisena asuntona.

Ritva